MITEN VIIDES KOIRANI VEI MINUT SYVÄLLE MATKALLE ITSEENI​

Koirani olivat aika kookkaita, joten oletusarvona pennuistakin tulisi melko isoja. Tarkoitus oli tietenkin löytää pennuille hyvät kodit ja pyysin kohtuullista hintaa niistä varmistaakseni emäntä-/isäntäehdokkaiden vahvan sitoutumisen uuteen perheenjäseneen. Yllätyksekseni niin isoista pennuista ei ollutkaan ihan kauhean kovaa kysyntää. Ja kaksi pennuista palautui vielä takaisinkin – toinen ihan syystä, harkitsematon teko yh-äidiltä, jolla oli pieniä lapsia, ja toisen ikäväitkua ei uusi perhe raaskinut kuunnella yötä pidempää. Eli jouduin hakemaan 10 kotia kahdeksalle koiranpennulle. Kyllähän siinä alkoi tulemaan jo hätä siitä, että onko oma laumani kohta vähintään kaksinkertainen! Siinä vaiheessa löysäsin hiukan kriteerejä. Muutama pentu lähti kotiin, jossa varmasti rakkautta riitti, mutta jäin arvuuttelemaan onnistuisiko oikeanlaisen kurin pitäminen ja millainen ymmärrys olisi koiran hyvästä ravitsemuksesta tai oikeanlaisesta koulutuksesta. Iso koira voi aiheuttaa hankaluuksia, mikäli se ei saa minkäänlaista koulutusta.

Tässä vaiheessa pieni syyllisyys alkoi kalvamaan. Tiedän, että kahden pennun elämä jäi lyhyeksi. Toinen menehtyi tapaturmaisesti – ihana Sissi, joka vei kaikki pennut ”pahantekoon”, jos vain voi. Pahnan pohjimmaisen, Juniorin, jonka viimeisenä avustin maailmaan emän ollessa jo aika väsynyt, ja joka luonteeltaan niin paljon muistutti iloista, mutta ehkä vähän yksinkertaista isäänsä, vei hänen uusi emäntänsä tietämättäni piikille. Hänen tietotaitonsa koirista oli todella riittämätön. Kuulin asiasta vasta myöhemmin yhteisen ystäväni välityksellä. Anteeksiantamiseen meni todella, todella pitkä aika. Ja taas tunsin syyllisyyttä – minun olisi pitänyt ymmärtää…En nähnyt tätä naista onneksi enää koskaan. Ainakin yksi pennuista vaihtoi aika pian kotia – ihana, kiharakarvainen Tytti, jossa oli liikaa voimaa pienelle, yksin asuvalle naiselle. Samalla menetin yhteyden Tyttiinkin.

Pimu meni ystävälleni ja eli hyvän elämän maaseudun rauhassa <3. Täplä pääsi maalaistaloon, mutta jotenkin outo fiilis siitä pariskunnasta jäi. Mies ei koskaan vastannut tekstiviesteihini, jossa kyselin pennun kuulumisia. Tortun alias Jyskyn näinkin vahingossa vuosia myöhemmin. Ihan äitinsä näköinen, mutta huomattavasti rotevampi. Uskon silläkin olleen hyvän elämän. Taavi taisi ”päästä” kerrostaloon. Jostain syystä jäin miettimään, miten siinä perheessä kulutettiin alkoholia…en koskaan uskaltanut kysyä sen pennun kuulumisia. Yhden vaalean, ison urospennun nimeä en enää muista. Mutta hänestä muistan saaneeni viestin, kaikki oli hyvin. Päätin näiden pentujen olevan viimeiset omat pentuni. Huoli niiden tulevaisuudesta oli osittain aika raskas taakka kantaa ja syyllisyys siitä, että jollekin ei välttämättä käynyt hyvin, tuntui musertavalta. Tätä kirjoittaessani en ole ihan varma, olenko päästänyt tästä taakasta vieläkään kunnolla irti. Ehkä tämä kirjoitus on myös irtipäästöä, anteeksiantoa itselleni – tein todellakin parhaani.

Ronja ja Topi elivät pitkään niin isoiksi koiriksi – ensin meni Topi syksyllä 2009 12-vuotiaana ja Ronjan aika oli siitä vuoden päästä 13-vuotiaana. Silloin päätin, että opiskelen loppuun ennen kuin edes harkitsen uuden koiran hankkimista. Toisin kävi – alkuvuodesta 2011 meille muutti ihana husky-malamuutti-saku-susi-mix Hukka. Koirasusien sanotaan tarvitsevan aina laumanjäseniä ja miesystävälleni olikin jäänyt erossa heidän perheensä koira. Se onni loppui kuitenkin lyhyeen ja jäin Hukan kanssa kaksin. Työpäiväni alkoivat pitenemään, olin aloitteleva yrittäjä ja tein yhä ravintoloissa töitä. Koin Hukan tarvitsevan muitakin kuin kaksi kissaa kaverikseen – jälleen syyllisyys nosti päätään.

Jonkin aikaa metsästin uutta laumanjäsentä ja sitten löytyikin monen kodin kautta tullut, kaltoin kohdeltu sakemanninarttu Frida. Hukan kanssa ne olivat ihana pari ja minullakin oli lenkillä seuraa – Hukka kun paineli aina katseen ulottumattomissa, mutta Frida pyöri ympärilläni kunnon paimenkoiran tyyliin. Pystyin pitämään sitä lenkeillä auki melkein alusta asti ja koin meidän suhteen olevan hyvin nopeasti luottamuksellinen. Mutta tämä tarina sai surullisen lopun. Frida osoittautui hyvin arvaamattomaksi – se ehti purra joitakin ihmisiä ennen kuin vein sen nyt jo edesmenneelle Peetsa Vilanderille – ”koirakuiskaajalle” – arvioitavaksi. Saisiko siitä vielä hyvin käyttäytyvän, yhteiskuntakelpoisen tytön. Kukaan ei tarkkaan voi tietää, mitä Frida oli edellisissä kodeissaan kokenut, mutta hyvä elämä sillä ei ollut ollut. Lopputulos oli, että noin viikon päästä Peetsan luona käynnistä hautasin Fridan kotipihaani. Päätös oli raskas, mutta koin kuitenkin Fridan saaneen hyvät viimeiset 8kk minun ja Hukan luona. Joku rakasti, hoivasi, antoi turvaa. Uskon yhä, että Fridan oli tarkoitus tulla osaksi laumaamme kokeakseen hetken hyvää laumaelämää, mutta myös sen takia, että minulla oli rohkeutta tehdä se raskain päätös. Antaa traumatisoidun koiran päästä parempaan paikaan. Pyydän anteeksi niiltä, joiden reiteen Frida ehti hampaansa nälväistä. Se ei luottanut ihmisiin – syystä.

Taas olin saman ongelman edessä – syyllisyys pitkistä työpäivistä kalvoi ja Hukka vietti ne yksin tarhassa. Etsin pitkään uutta perheenjäsentä, kunnes löysin lupaavan husky-saku-labbis-mixin. Näin kuvat vanhemmista ja ajattelin pennusta kasvavan Hukkaa pienemmän, mutta kuitenkin ”koiran kokoisen”. Siitä tulisi Hukan Hani. Ajaessani hakemaan Hania tammikuussa 2016 en meinannut uskoa silmiäni – tuo pieni rääpälekö olisi se minun tuleva koirani? Siitä tulikin heti Hanin ensimmäinen lempinimi – ei edes rääpäle vaan Pääpäle <3. Hani, Haniböö, Pööpötin. Tarkoitukseni oli pitää Hukka ja Hani muutama päivä erillään toisistaan ja antaa tutustua rauhallisesti ensin tarhaverkon läpi. Voi onnea, kun Hani näki Hukan! Se oli rakkautta ensi silmäyksellä! Jo seuraavana aamuna Hanin onnistui livahtamaan Hukan kanssa väärälle puolelle ovea minun jäädessäni toiselle puolelle. Hani näytti minulle, että kyllä me hei pärjätään. Ja niin ne pärjäsivätkin ♥️.

Hani oli maailman iloisin pieni koira – ihana, tottelevainen ilopilleri, joka riemukkaasti tasajaloin hyppäsi Hukan selän yli aina tullessani kotiin. Se oli kova hyppimään, mutta oppi nopeasti, että ihmistä vasten ei hypätä. Niinpä se hyppeli Hukan yli tai juoksi minua kohti ja hyppäsi tavallaan voltin edessäni. Hanista olisi saanut vaikka mitä – sirkuskoiran, agilityyn, ihan mihin vaan. Mutta minulla ei ollut motivaatiota – eikä aikaa – mihinkään erityiseen harrastukseen. Koirat olivat minulle aina olleet ”vain” lenkkikavereita.

Jossain vaiheessa työpäiväni pitenivät entisestään. Syyllisyys siitä, etten ollut koirilleni riittävän hyvä emäntä, alkoi kalvamaan minua. Minulla ei ollut niille mielestäni tarpeeksi aikaa, en käynyt riittävän pitkillä lenkeillä. Olin myös life coach -opintojen ansiosta saanut käsiteltyä sellaisia asioita, haavoja itsessäni, joita kompensoidakseni olin alunperin ottanut ensimmäisen koirani Ronjan. Olin halunnut elämääni jotain pysyvää, jotain, joka rakastaa ja jolle antaa rakkautta. Jonkun, jota hoivata. Unelmissani oli myös muuttaa tulevaisuudessa Espanjaan talvikuukausiksi. Sinne en aikonut ottaa koiria mukaan. Ja ajattelin Hanilla olevan vielä monta monituista vuotta elettävänä.

Kesti jonkin aikaa ymmärtää ja sen jälkeen tunnustaa itselleen, että kahden koiran omistajana en halunnut enää elää koiraelämää. Siitä huolimatta rakastin Hukkaa ja Hania yli kaiken. Ristiriita sisälläni kasvoi järkyttävän suureksi ja syyllisyys vaivasi entistä voimakkaammin. Koin olevani todella kaukana niistä kriteereistä, mitkä mielestäni olivat – ja ovat yhä – hyvän koiranomistajan kriteerit. Lisäksi tunsin Hanin monien ominaisuuksien menevän hukkaan kanssani. Siitä alkoi vuoden luopumistyö – raaka henkinen irtipäästö maailman ihanimmasta Hanista. Sydän palasina laitoin hieman sanaa kiertämään – hain Hanille uutta kotia. Mitä nuorempana se löytäisi uuden kodin, sitä paremmin se sopeutuisi. Näin ainakin ajattelin. Hukasta luopuminen ei tullut kysymykseen – minulla oli mennyt vuosikausia päästä sen sielunelämään ja susiluontoon edes jotenkin sisälle ja olimme leimautuneet täysin toisiimme. Vielä tänäkin vuonna, kun Hukka täyttää 12 vuotta, se on opettanut minulle paljon itsestään ja luonnostaan ♥️🐺.

14.3.2020 laumamme hajosi. Löysin Hanille uuden kodin ystäväni kautta. Ajomatka sinne oli lyhyt mutta raskas. Meinasin kääntyä monta kertaa takaisin kotiin. Mutta päätös oli tehty ja olin muutaman päivän päästä lähdössä Hukan kanssa Pallakselle töihin kevätkuukausiksi. Olimme Hanin kanssa käyneet kerran jo kylässä uudessa perheessä, joten se ei ollut ihan outo. Nyt siellä sattui olemaan pari vierasta ja koin valtavaa epämukavuutta jättäessäni rakkaan koirani paikkaan, jossa huomio kiinnittyi mielestäni kaikkiin muihin asioihin kuin uuteen, pieneen perheenjäseneen. Toki jälkikäteen ajatellen tilanne oli vaikea varmasti kaikille – minulla jäätävä suru rinnassani ja uudella emännällä oletettavasti suuri ilo, mutta kuitenkin myös surua minun puolestani. Jälleen syyllisyys tuntui raskaana painona kehossani. Kun lähdin, Hani jäi lasioven taakse istumaan ja katsomaan jälkeeni. Se näky kiinnittyi sydämeeni tiukasti ja pysyvästi.

Sain Hanista tietoa aina halutessani, mutta en halunnut mennä katsomaan sitä. En pystynyt. Haava ei ollut arpeutunut. Ja pelkäsin, että minut nähdessään Hani haluaisikin takaisin minun – tai Hukan – luokse ja se olisi ollut liian raastavaa. Myöhemmin tunnistin myös häpeän tunteen. Häpeän siitä, etten kyennyt mielestäni huolehtimaan koiristani riittävän hyvin. Häpeän siitä, että annoin Hanin pois. Tammikuussa 2020 sain Hanin emännältä viestin. Hani ei ollut terve. Voit ehkä jo arvata – mikä hirvittävä syyllisyys siitä, oliko kodin vaihto jollain tavalla syypää Hanin vointiin. Itkin litroittain kyyneleitä, mutta pyrin pitämään viestittelyn toiveikkaana ja kannustavana. Suruni oli niin pohjatonta, että aloin viimeinkin ymmärtämään, että jokin minussa vaati tulla nähdyksi. Avainsana oli syyllisyys. Se yritti tulla näkökenttääni jo omien pentujeni aikana. Siirsin sen syrjään. Se muistutti itsestään tasaisin väliajoin elämäni aikana, mutta en ollut valmis sitä kohtaamaan. Se näyttäytyi erityisesti työelämässä niin, että jos joku esimieheni halusi ”puhua kanssani jostain”, tunsin heti itseni syylliseksi – mitä olin tehnyt väärin? Jossain vaiheessa aloin ihmettelemään tätä tunnetta – minulla oli kuitenkin korkea työmoraali ja koin tärkeäksi toimia aina mahdollisimman oikeudenmukaisesti. Mistä moinen tunne juonsi? Huonosta itsetunnostako? Omanarvontunteen puutteesta? Myös erään ihmisen yhteydenotto sai aina saman tunteen aikaiseksi. Aloin olemaan valmis kohtaamaan sen, mikä se sitten ikinä olikaan.

Life coach -koulutuksessa opin käyttämään mielikuvamatkoja erilaisten asioiden näkyville tuomiseen ja tunteiden käsittelyyn. Päätin kokeilla, olisiko Hanilla minulle jotain kerrottavaa. Palautin mieleeni viimeisen muistikuvani Hanista – Hanin istumassa lasioven takana. Rentoutin itseni, suljin silmäni, ja mielikuvissani avasin sen oven. En tiedä, olisinko uskaltanut avata sen, jos olisin tietänyt mitä tuleman pitää. Mutta onneksi en tiennyt. Pääsin matkalle, joka auttoi minua antamaan itselleni anteeksi ja parantamaan kauan sitten tulleen haavan, joka oli koko elämäni ajan oireillut. En vain ollut ymmärtänyt.

Heti avatessani lasioven Hani kääntyi ja alkoi johdattamaan minua asunnossa erääseen huoneeseen. Huone oli lähes puhtaan valkoinen ja tuntui, että iso enkelten joukko ympäröi pientä huonetta, jonka keskellä oli pehmeä sänky. Nostin varovaisesti peiton kulmaa katsoakseni, mitä sen alla oli.

Kun olin alle kouluikäinen, perheemme saksanpaimenkoira Bianca sai pennut. Olen nähnyt niistä kuvia ja kuullut tarinoita, mutta en muista niistä mitään. Kouluikäisenä ihmettelin itsekseni, että miksi kahdeksasta pennusta meillä kävi isompana vain kolme satunnaisesti kylässä – Ipox, Ilex ja Idefix, mutten kysynyt asiaa keneltäkään ja se pääsikin unohtumaan pariksi vuosikymmeneksi.

Mielikuvaharjoituksessa nostin peiton kulmaa ja sieltä paljastui viisi pientä koiranpentua, joiden jotenkin tiesin olevan kuolleita. Samaan aikaan kun ymmärsin niiden olevan Biancan viisi kadonnutta koiranpentua, niille näytti ilmestyvän siivet ja hitaasti ne kohosivat kohti taivasta – enkelikoirani . Siinä samassa ymmärsin. Olin muistaakseni hiukan alle 3-kymppinen, kun lapsuuden perheeni koira Bianca ja sen pennut tulivat puheeksi äitini kanssa. Kuulin vasta silloin, että olin alle kouluikäisenä laittanut veljeni tai kaverini kanssa kaikki kahdeksan pentua koirankoppiin ja vielä levyn eteen, etteivät ne pääsisi sieltä karkuun. Ihan normaalia toimintaa. Siinä vain kävi niin surullisesti, että oli kuuma kesä ja kopin lämpötila oli kohonnut liian korkeaksi. Vanhempani eivät muista tapausta enää kovin tarkasti, mutta he huomasivat asian vähän liian myöhään – ilmeisesti molemmat olivat antaneet pennuille tekohengitystä, mutta kahdeksasta vain kolme selvisi hengissä. Meidät lapset ohjattiin pois tilanteesta, enkä muista siitä vieläkään mitään, mutta sitä tunnetta – valtavaa syyllisyyttä – olen kantanut mukanani tietämättäni yli neljä vuosikymmentä. Se oli traumaattinen tapahtuma varmasti koko perheellemme.

Minulla on ollut nyt viisi koiraa ja koen, että olen hoitanut nämä menehtyneet pennut tässä elämässäni. Ikään kuin olisin puhdistanut huonon karmani sen osalta, vaikka lapsena en voinut ymmärtää tekoni mahdollisia seurauksia, enkä näin aikuisena missään nimessä syyllistä lasta – itseäni tapahtuneesta. Se oli puhdas onnettomuus. Omista koiranpennuistani tiedän todennäköisesti kolmen eläneen hyvän elämän, viisi muuta ”katosi” minulta. Jännä sattuma, vai mitä? Ja mielenkiintoista on vielä se, että melkein heti tämän tekemäni mielikuvaharjoituksen jälkeen minulle soitti juuri se ihminen, jonka yhteydenotto sai aina sen oudon syyllisyyden tunteen hiipimään niskaani. Ja nyt se tunne loisti poissaolollaan! Olin todella hämilläni.

Tänä päivänä, 14.11.2022 Hani olisi täyttänyt seitsemän vuotta. Mutta valitettavasti Hanin elämä päättyi 14.3.2022, päivälleen kaksi vuotta kodin vaihtamisen jälkeen. Ikävä on aivan suunnaton, mutta tiedän Hanin viimeisien vuosien olleet hyvät uudessa perheessä. Hukan kanssa kävimme tervehtimässä Hania ennen sen viimeistä päivää. Se oli ihana ja iloinen tapaaminen. Hani tunnisti Hukan heti ♥️, minun tunnistamiseen meni hiukan enemmän aikaa. Sain myös tilata uuden emännän luvalla eläinkommunikoinnin Hanille. Se oli ihana, koskettava ja helpottava viesti, kiitos Lumenkuiske ♥️. Tässä terveiset Hanilta vielä sen eläessä. ” Hani kertoo, että oli aikaa sitten vähän tai paljon, se aika on lahja. Eikä sitä pitäisi käyttää itkuun tai suruun vaan elämästä nauttimiseen. Hani haluaa rohkaista ihmisiään löytämään elämästä aina edes jotain positiivista ja kivaa. Sen ei tarvitse olla suurta tai mullistavaa muiden mielestä. Vaan sellaista, mikä omaa sydäntä kirkastaa ja saa hymyn sieluun asti.

Tärkein viesti on Hanilta se, että elämästä on nyt nautittava. Se haluaa elää jokaisen päivänsä niin täysillä kuin voi. Ja tätä oppia se haluaa esimerkillään levittää muillekin. Hani viestittää, ettei meistä kukaan tiedä, paljonko meillä on aikaa jäljellä tässä elämässä. Siksi mikään muu ei ole niin tärkeää kuin rakkaus. Ja rakkauden tuoma läheisyys.”