KUKA MINÄ OLEN?

Katsoin eilen elokuvan Beginning of a New Era – Uuden aikakauden alku (tekstin lainaukset elokuvasta). En muista lukeneeni tai katsoneeni koskaan mitään, jonka sanoma koskettaisi niin syvältä. Syvältä minua itseäni. Sitä kuka olen. Kuka siis olen? Kuka olen kaikkien kerrostumieni alla? Uskomusteni alla? Kuka olen haavoineni ja voimavaroineni? Kuka olen ollut ja kuka olen nyt?

Jossain vaiheessa elämääni muutuin tiedostamattomasta tiedostavaksi. Siitä alkoi muutos. Muutos, joka on yhä käynnissä.

”Tietoisuuteen ei voi päästä, ellei se ole ensin ollut tiedostamaton. Jos emme ole tietoisia sairaudestamme, emme myöskään tiedosta terveyttä. Alamaailma on tiedostamattomuuden tila, jonka halki kaikkien olentojen on kuljettava, jotta ne saavuttaisivat uusia tietoisuuden tiloja. Kun kohtaamme pimeän osamme ja voimme nimetä sen hirviöksi, se on kaikkein epämiellyttävin osa olemustamme. Mutta se on puoli, jonka on kehityttävä. Se on osa miestä, joka ei ole kehittynyt. Jotta osaisimme lääkitä näitä mielen hirviöitä, on tärkeää tutustua niihin ja hyväksyä ne osaksi, joka täytyy parantaa…”

”Tiedostamattomuus lakkaa olemasta, kun olemme eläneet kokemuksen, emmekä enää voi sanoa: ’En tiedosta’. Silloin sinulla on vapaa tahto ja voit valita tien eteenpäin. Ja välinpitämättömyys lakkaa. Pukuj [paholainen, paha] on mielentila, jota tietoisuuden valo ei ole valaissut. Se on, on ollut ja tulee olemaan, koska se kuuluu ihmisen kehityskaareen. Se ei välttämättä ole jokaista hetkeä hallitseva energia, kuin rankaiseva varjo tai vastaansanomaton voima. Pikemminkin sillä on voimaa niin kauan kuin mieli antaa sille voimaa. Mielen käydessä läpi tuon muutoksen tuo voima vähenee. Sillä ei ole enää samanlaista vaikutusta. Voima muuttuu ulkopuoliseksi värähtelyksi. Ne jäävät kyllä ihmisen ympärille, mutta eivät enää sisälly häneen.”

Mikä minulla oli se hetki, jolloin kaikki muuttui? Jolloin heräsin? Jolloin ensimmäistä kertaa uskalsin edes vilkaista omia varjojani päin? Hetki, jolloin ensimmäistä kertaa katsoin peiliin sen sijaan, että osoitin sormellani jotain muuta? Hetki, jolloin pelko siitä, mitä tapahtuu ellen kohtaa pelkojani, tuli isommaksi kuin pelot itse? Hetki, jolloin rohkeus voitti pelon? En muista, mutta muutos lähti pikkuhiljaa, kuin varkain.

Mikä onkaan pelottavampaa, kuin katsoa suoraan ja avoimesti kohti omaa vajavaisuutta, omaa rosoisuutta, omaa pimeyttä? Kuvittelemme pääsevämme helpommalla, kun täytämme elämämme ja ajatuksemme tekemisellä, suoratoistopalveluilla, somella, päihteillä, ruoalla, treenaamisella ymym. ja tukahdutamme esiin pyrkivät epämiellyttävät tunteet, ajatukset ja tuntemukset niihin. Emme uskalla katsoa kohti varjoja ja  sen myötä antaa mahdollisesti hirveiden, inhottavien, ahdistavien, surullisten ja pelottavien tunteiden vyöryä ylitsemme hukuttaen meidät niihin. Vain huomataksemme, että selvisimme sittenkin. Ja että se hyöky oli puhdistava, keveyttä ja toivoa antava, rakkautta itseen lisäävä, onnellisuutta ja parempaa vointia luova.

Isoimmat sysäykset minulle ovat antaneet varmasti kolme raastavinta ihmissuhdetta elämässäni.

Yksi niistä omaan isääni, toinen narsistiin ja kolmas alkoholistiin. Jokainen näistä on pysäyttänyt minut itseni äärelle. On pakottanut laittamaan rajat. On pakottanut joko hyväksymään ilman aietta muuttaa toista ja antamaan toisen toistuvasti rikkoa omat rajani tai pakottanut luopumaan. Kahdesta viimeisestä luovuin – vaikeasti, kamppaillen, välillä polultani eksyen, lopulta oman voimani löytäen. Ensimmäiselle opettelin – ja opettelen yhä – asettamaan rajat. Kaikkien kanssa olen tavalla tai toisella joutunut kohtaamaan oman pimeyteni. He kaikki ovat peilanneet minulle minua itseäni. He ovat peilanneet sekä varjojani että myös valoani. Ja miten sen valon näkeminen voikin olla niin vaikeaa?!

Hyvin usein identifioidumme työmme, ammattimme, sosiaalisen asemamme, sairauden tai vaikkapa elämäntilanteemme mukaan.

Olen poliisi. Olen demari. Olen äiti. Olen isoisä. Olen vaikuttaja. Olen työtön. Olen porvari. Olen suomalainen. Olen vaimo. Olen tytär. Olen reumaatikko. Olen sinkku. Olen hevosihminen. Olen järki-ihminen. Olen runoilija. Olen uskonnollinen. Olen vapaa-ajattelija. Olen taiteilija. Olen seikkailija. Olen esimies.

Mutta nämä eivät kerro mitään sisäisestä maailmastamme. Siitä, kuka ja mitä oikeasti olemme. Ne saattavat kertoa jotain elämäntilanteestamme, uskomuksistamme, harrastuksistamme. Mutta eivät sisäisestä olemuksestamme.

KUKA MINÄ SIIS OLEN? KUKA PEILISTÄ NÄKYY?

Ihminen, jolla on ymmärrystä, kykyä, taitoa, mutta jonka on toisinaan hirvittävän vaikea uskoa itseensä.

Ihminen, jolla on loputon määrä rohkeutta.

Ihminen, jolla riittää rakkautta tuhlattavaksi asti, mutta joka ei osaa ilmaista sitä kovinkaan hyvin.

Ihminen, joka janoaa hyväksyntää ja rakkautta – ja sen takia joutuu vieläkin kamppailemaan omien rajojensa asettamisen kanssa.

Ihminen, joka on jo pienenä tyttönä kokenut niin ison pettymyksen, että sen leima näkyy yhä vielä.

Ihminen, joka tietää selviävänsä minkälaisesta myrskystä tahansa. Joka luottaa elämän kannatteluun.

Ihminen, joka pyrkii löytämään jokaisesta jotain hyvää.

Ihminen, joka tietää, että jokaisessa on jotain hyvää. Jokainen ON hyvä pohjimmiltaan.

Ihminen, joka ymmärtää sen, että jokainen meistä on tähänastisen elämänsä tuotos, ja on siitä syystä oppinut paremmin hyväksymään joka ikisen sellaisena kuin he ovat. Myös itsensä.

Ihminen, joka menee kohti niitä ihmisiä, jotka aiheuttavat vastustusta oppiakseen lisää itsestään.
Ihminen, joka on aina heikomman puolella. Oli se sitten ihminen tai eläin.

Ihminen, joka jaksaa uskoa. Jonka mielestä aina on toivoa.

Ihminen, joka uskaltaa haastaa uskomuksiaan.

Ihminen, joka opettelee olemaan valona muille, osana isoa valojoukkoa.

Ihminen, joka on täysin keskeneräinen ja sellaisenaan juuri oikeanlainen.

Ihminen, joka uskoo ihmeisiin.

Sinä olet ihme.

Rakkaudella, Saija