HYLKÄÄMISEN TUNNE – PAKOILIN SITÄ KYMMENIÄ VUOSIA
Pakoiltuani kymmeniä vuosia hylkäämisen tunteen kohtaamista oli aika vihdoinkin antaa sen nousta pintaan ja tulla näkyväksi. Olin haudannut hylkäämisen pelon syvälle itseeni, mutta tällä tiedolla ja kokemuksella ymmärsin, että se on varmasti yrittänyt tulla nähdyksi pitkin elämääni. Olin jo aikaisemmin saanut itseni kiinni siitä, että pakoilin sitä. Joulu on ollut sen suhteen pahinta aikaa jo kymmeniä vuosia johtuen isäni ja äitini erosta 80-luvun alkupuolella. Olin yhdistänyt tietyn epämukavan tunteen eroon ja jouluihin, jolloin piti päättää kumman luona sen viettää. Sydän särkyi joka joulu hiukan sen vanhemman puolesta, jota en nähnyt. Vai sittenkin itseni puolesta, koska jouduin olemaan minulle ehkä vuoden tärkeimmän juhlapyhän erossa toisesta vanhemmastani? Myöhemmin pyrin olemaan joulut kovin touhukas tai lähdin jopa töihin kauas perheestäni – muka rahan takia. Tosiasiassa en halunnut vieläkään kohdata sitä tunnetta, joka olisi paljastunut hylkäämisen peloksi.
Se alkoi kuitenkin nostamaan päätään yhä vahvemmin ja vihdoin eräänä pääsiäisenä jäädessäni yksin illalla kotiin kohtasin sen – vuosikymmenten pakoilun jälkeen. Lähdin ulos, istuin puunrungolla vesisateessa ja annoin tunteen nousta näkyville – ja itkin. Kyyneleet sekoittuvat sateeseen ja annoin ensimmäistä kertaa elämässäni kaiken huomioni tälle tunteelle. Se oli surullista, raastavaa, mutta ennen kaikkea helpottavaa. Loppuillan olin hyvällä fiiliksellä, mutta arvasin, ettei siinä ollut vielä kaikki…
Juhlapyhät ovat aina olleet pahinta aikaa minulle yksinäisyyden suhteen…olen seurustellut usein, mutta olen ollut myös usein sinkkuna. Ilman paria kymmenissä juhlissa ja illanistujaisissa. Satuttavaa. Yksinäistä. Ja vaikka olen ollutkin suhteessa, olen silti kokenut hylätyksi tulemista. Kun vihdoin löysin itseltäni tämän hylkäämisen tunteen, hylätyksitulemisen pelon, aloin ensin tutkailla omia parisuhteitani – niitä reppanoita 1,5-2,5 vuoden pituisia. Muistelin suhteitani ihan aikojen alusta asti ja vain kaksi niistä erottautui siinä suhteessa edukseen, että en muista kokeneeni tätä tunnetta niissä. Muissa se olikin selvää – syynä oli kaikenlaisia asioita – koin tulleeni hylätyksi / jääväni kakkoseksi baareille (alaikäisenä), alkoholille, työlle, harrastukselle, ex-vaimolle, väsymykselle…muistin tiettyjä tapahtumia, jotka toistuivat kerta toisensa jälkeen jossakin suhteessa ja aina tunsin, että minusta ei välitetä, tulen hylätyksi.
Tämä menneiden suhteiden tutkiskelu todella avasi silmäni – sain myös ulkopuoliselta valmentajalta apua huomatakseni, että olen tullut myös asiakkaiden, työn, rahan hylkäämäksi. Todella isosti tämä tunne on vaatinut tulla nähdyksi, vaatinut tulla kohdatuksi vuosien varrella. Kun en vähällä suostunut niin nostettiin panoksia…
Minulle parhain ja toimivin keino käsitellä ikäviä tunteita ovat mielikuvaharjoitukset. Niinpä istuin tämän tunteen kanssa alas, suljin silmäni ja hengitin. Kyyneleet alkoivat virtaamaan heti. Löysin tämän tunteen rintakehästäni, sydänchackran paikalta. Se oli surullista nähtävää…löysin elämästäni muutamia tilanteita, joissa hylkäämisen tunne oli ollut voimakkain. Näin aikuisena ymmärrän, että niissä tilanteissa jokainen asianosainen oli tehnyt parhaansa niillä henkisillä ja fyysisillä resursseilla, jotka juuri siinä hetkessä olivat olleet käytettävissä. Silloin lapsena ja nuorena en sitä voinut ymmärtää. Löysin myös hetket, jolloin ensimmäistä kertaa en hylännyt itse itseäni kovasta, lähes kestämättömästä kivusta huolimatta. Silloin lähdin suhteista, jotka satuttivat minua eniten, mutta joka myös opettivat minua eniten. Siitä alkoi eheytymisen tieni.
Antaessani hylkäämisen tunteen nousta uudelleen esille katsoin myös mitä sen takaa paljastui – siellä oli häpeää, siellä oli vihaa ja raivoa. Häpeää siitä, että miesystäväni vaihtuivat muutaman vuoden välein. Häpeää siitä, että minusta ”ei ollut” pidempään suhteeseen. Minä olin aina se, joka lähti. Olin epäonnistunut. Vihaa ja raivoa siitä, kun nuorena yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä omassa raastavassa parisuhdetilanteessaan kyseenalaisti minun luotettavuuttani. En olisi itse ajatellut, että se kyseinen tilanne on aiheuttanut minuun niin paljon padottua vihaenergiaa, mutta sieltä se vaan nousi tietoisuuteeni.
Hyväksyin kaikki nämä tunteet osana itseäni, osana elämääni. Vapautin niitä niin paljon, kuin mitä siinä hetkessä oli mahdollista. Annoin itselleni anteeksi. Taas helpotti. Kerta kerran jälkeen se tunne laimenee, sen kohtaaminen helpottuu. Olen varma, että tapaan vielä monta kertaa hylätyksi tulemisen tunteen ja sen takana piilottelevat kaverit. Mutta nyt olen valmis antamaan sen tulla näkyville kerta toisensa jälkeen ja valmis vapautumaan siitä vähän kerrallaan, kerros kerrokselta. Kunnes olen siitä täydellisen vapaa. Olen tehnyt jo ison työn – homma on laitettu alulle, pyörä on lähtenyt pyörimään. Ja se vie eteenpäin. Se vie vapauteen. Se vie keveyteen ja ihan uudenlaiseen elämäniloon.
