Olen viime aikoina pohtinut omia parisuhteitani ja etsinyt niistä yhtäläisyyksiä. Sillä ajatuksella, että minussa oleva parannusta kaipaava haava kutsuu luokseen ihmistä, jolla on ehkäpä sama haava itsellä. Eilen sain voimakkaan oivalluksen, joka toi melko rajustikin näkyviin oman haavani. Olin sen jo tiedostanut tietoisessa mielessäni, mutta nyt oivallus tuli syvemmällä tasolla.
Hyvin usein haavat syntyvät varhaislapsuudessa jonkun läheisen ihmisen käytöksen, sanomisen tms. johdosta. Vanhemmat ovat tietysti etusijalla aiheuttamassa näitä – tosin pääsääntöisesti tiedostamattaan. Jotkut haavat ovat syvempiä, toiset taas pieniä pintanaarmuja, jotka aika korjaa itsekseen.
Emme useinkaan tiedosta näitä haavojamme itse. Vasta kun oma käytös tai reagointi johonkin asiaan, tilanteeseen tai ihmiseen menee yli oman sietokyvyn, tulee ehkä pysähdyttyä ja katsottua syvälle omaan sisimpään. Sieltä löytyvät kaikki avaimet ja silloin vasta eheytyminen voi alkaa. Hyvin usein ne syvimmät haavat tulevat esiin parisuhteessa. Ihminen kokee jatkuvasti samankaltaisia tilanteita, tunteita ja tapahtumia kuin lapsena saadakseen mahdollisuuden parantaa haavat yksi kerrallaan. Hyvin usein käännämme katseemme pois, emme halua nähdä niitä, emme halua tuntea sitä samaa kipua uudelleen. Ja silti se kipu on sisällämme koko ajan.
Mitä, jos lapsena kokee tulleensa vanhempansa (tai huoltajansa) tai vanhempiensa hylkäämäksi? Kokee jääneensä vaille rakkautta? Kokee, ettei ollut riittävän hyvä? Ei tullut kuulluksi tai nähdyksi tarpeineen? Miten sellainen lapsi, jonka sydämen vanhempi tai vanhemmat ovat ”särkeneet” jo varhain, kykenee aikuisena tasa-arvoiseen, kunnioittavaan ja rakastavaan parisuhteeseen? Voiko niistä sydämen haavoista käsin eläminen luoda tasapainoa? Kokeeko sellainen lapsi aikuisena olevansa kuitenkin rakastettu ja riittävä, kykeneekö ilmaisemaan avoimesti tunteitaan ja tarpeitaan?
Kumppani toimii aina meille peilinä. Mutta uskallammeko katsoa peiliin? Oikeasti? Nähdä peilistä sen ehkä hylätyn lapsen? Lapsen, joka ei tuntenut itseään rakastetuksi? Lapsen, jota kenties hyväksikäytettiin? Lapsen, joka halusi vain tulla nähdyksi? Tulla kuulluksi omana täydellisenä itsenään? Lapsen, joka vähättelee itseään, koska ei ole koskaan saanut kannustusta? Lapsen, joka ei arvosta itseään, koska ei saanut koskaan kehuja? Lapsen, joka miellyttää miellyttämästä päästyään, tekee kaikkensa toisten puolesta kokeakseen edes hetken olevansa rakastettu ja hyväksytty? Se hetki ei kuitenkaan kestä. Se on ohimenevää.
Vasta kun hyväksyt ja rakastat täydestä sydämestäsi sitä peilistä näkyvää lasta haavoineen päivineen, voivat haavat alkaa parantumaan ♥️. Kun annat itsellesi anteeksi, vanhemmillesi anteeksi. Koska jokainen tekee aina parhaansa. Joka hetki. Joskus se paras ei ole paljoakaan, joskus se on ylen määrin. Jokaisella teolla on aina positiivinen tarkoitus, vaikka se ei läheskään aina siltä tunnu. Sen ymmärtäminen voi auttaa antamaan anteeksi.
Voiko kumppani olla apuna haavojen eheyttämisessä? Vai teemmekö työn kokonaan itse? Yksin itsessämme? Kun kumppanina osoitat rakkautta aikuiselle, joka lapsena saaduista haavoistaan käsin rakastaa parhaan kykynsä mukaan, yrittää ehkä jopa ansaita rakkauttasi erilaisin tavoin, voit auttaa haavoja parantumaan. Voit kasvaa kumppanisi rinnalla omia haavojasi hellästi hoitaen, lempeydellä myös toisen haavoihin suhtautuen. Mutta jokaisen on itse kohdattava omat haavansa. Nähtävä ne. Hyväksyttävä niiden olemassaolo. Ja annettava itselleen anteeksi. Ja annettava itselleen mahdollisuus parantaa ne ♥️.
Monet kantavat haavansa hautaan asti. Koska eivät näe niitä. Eivät uskalla kohdata niitä. Kuvittelevat, ettei niitä ole. Joskus parisuhteessa toinen kasvaa, kohtaa itsensä, tekee työtä pystyäkseen olemaan se ihana ja ainutlaatuinen yksilö, jollaisia me ihan jokainen olemme syvällä sisimmässämme – elämän ehkä muodostamien muurien, juoksuhautojen ja rosojen takana. Ja toinen taas ei. Joskus se tarkoittaa parisuhteen loppumista. Koska toista ei voi rakastaa ehjäksi. Vain Sinä Itse voit rakastaa itsesi ehjäksi. Mitä ehjempi olet, sitä tasapainoisempi, kunnioittavampi, rakastavampi ja avoimempi pystyt olemaan. Sitä kevyempi olo sinulla itselläsi on. Sitä paremmin pidät omat rajasi. Ja sitä vähemmän riippuvainen olet kenenkään osoittamasta rakkaudesta sinua kohtaan, koska rakkaus on jo sinussa ♥️.
Jokainen meistä on kaiken rakkauden arvoinen.
Jokainen meistä on riittävä juuri tässä hetkessä.
Jokainen meistä tekee parhaansa joka hetki.
Jokainen meistä voi olla ehjä aikuinen särkyneestä sydämestä huolimatta. Koska sydämellä on kyky parantua. Ja tulla aina vain paremmaksi.
Rakkaudella, Saija
