Facebook nostaa välillä esiin kivojakin vanhoja päivityksiä. Seitsemän vuoden takaa ponnahti tälläinen:
Saija Mäkinen 27. elokuuta 2013.
Mitäkö haluan vanhana? Olla kuin vanha pariskunta Yyterissä viimeiset kaksi viikkoa – nauttivat yhdessä toistensa seurasta, upeasta elokuusta, rauhasta. Hitaita kävelyjä merta ja auringonlaskuja ihaillen, nainen välillä hiukan edellä, mies tullen rollaattorilla perässä . Välillä istuskelivat vain terassilla lukien. Sitä haluan vanhana .
Tämä päivitys sai minut pohtimaan pitkiä parisuhteita. Olen ensimmäiseltä ammatiltani hotelli- ja ravintolaesimies, ja urani aikana olen nähnyt melkoisen kirjon erilaisia ja eri ikäisiä pariskuntia. On ihania, rakastuneita pariskuntia, joita tuntuu ympäröivän utuinen, romanttinen, vaaleanpunainen kupla. On pareja, joista ei romantiikan runsaus välttämättä huoku, mutta yhteinen tekeminen soljuu mukavasti ja antaa kivan fiiliksen. On niitä, joiden suhteeseen tuo haastetta alkoholin käyttö, vaikka vähäinenkin – humalatilan noustessa alkaa nousemaan esiin myös mustasukkaisuutta, välinpitämättömyyttä ja jopa väkivaltaa. On pariskuntia, joilla ei tunnu olevan kovinkaan paljon yhteistä, mutta yhteiseloa leimaa kuitenkin tietynlainen kaveruus. Ja sitten on niitä, jotka ovat vaikkapa lomalla hotellissa, tulevat ilta toisensa jälkeen ravintolaan, ostavat kossuvissyn ja kossuspraitin ja – istuvat vieretysten, hiljaa, eteensä tuijottaen. Koko illan. Ihmettelin aikani, että miksi vieretysten. Kunnes sen hokasin – vastakkain istuessa on vaikeampi välttää katsekontaktia.
Mitä sieltä katseesta heijastuisi? Kyllästymistä? Turhautumista? Välinpitämättömyyttä? Yksinäisyyttä? Tukahdutettua vihaa? Surua? Odotuksia ja toiveita? Pettymystä? Asioita, joita ei ehkä halua näyttää eikä nähdä. Yleensä nämä hiljaiset, vierekkäin istuvat pariskunnat ovat melko iäkkäitä. Sen ikäluokan ihmisiä, joilla alttarilla vannottu vala pitää, tapahtuipa mitä tahansa. Sellaisia, joille ero olisi suuri häpeä. Koska heidän nuoruudessaan eroa ei pidetty sopivana. Ulkoisen ympäristön aikanaan luoma malli on niin vahva, että se vaikuttaa vielä kymmeniä vuosia myöhemminkin. Minulle sellainen parisuhde olisi painajainen. Minna Canthin sanoin: ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää.”
Kommunikointi. Teoriassa niin helppoa ja käytännössä välillä sula mahdottomuus. Vai tuntuuko se vain siltä? Mitä, jos ei olekaan olemassa mahdotonta? Mitä, jos olisikin mahdollisuus oppia kommunikoimaan sen kumppaninsa kanssa ihan oikeasti? Mitä, jos sitä alkaisi ymmärtämään toisen ajattelumaailmaa, ja sen pohjalta osaisi tuoda omat ajatuksensa esiin vähän entisestä poikkeavalla tavalla. Naisilla ja miehillä on oma tapansa osoittaa ja sanoittaa tunteitaan. Ja ne eivät välttämättä aina kohtaa. Toinen tarvitsee kehumista, ja toinen suuria rakkaudentunnustuksia ja tunteista puhumista. Toinen osoittaa teoillaan välittävänsä, toinen jaksaa ilta toisensa jälkeen viljellä siirappisia rakkauden ilmaisuja ja kehtaa jopa loukkaantua, jos vastapuoli ei osaa ottaa niitä vastaan odotusten mukaisesti. Ei ole aina helppo yhtälö!
Kuuntelin tänä kesänä Tara Langen kirjan ”Ilman sinua ei olisi minua”. Se oli aivan huikea! Hauskalla huumorilla höystettynä kirjassa tarjotaan erilaisia tapoja ylläpitää parisuhdetta. Suosittelen todella lämpimästi lukemaan tai kuuntelemaan sen! Olen myös ollut Taran yhdessä Parisuhde-illassa ja käynyt muutamalla hänen luennollaan. Hänen ilmaisunsa on todella ihmisläheistä ja ihanalla tavalla humoristista. Siitä mieskin voisi tykätä ;). Yhä enemmän järjestetään myös erilaisia parisuhdeviikonloppuja ja -retriittejä. Ajattele, jos sellaisille ei lähdettäisikään vasta silloin, kun puheyhteys on jo lähes katkennut? Mitä jos vaikka kerran vuodessa panostettaisi ennaltaehkäisevästi ja ylläpitävästi omaan parisuhteeseen, ja vietettäisi ihanaa me-aikaa toisiinsa yhä syvemmin tutustuen ja jakaen tuntemuksia muiden pariskuntien kanssa? Voisi olla, että rakkaus syventyisi ja ymmärrys toista kohtaan lisääntyisi. Voisi olla, että eroja tulisi vähemmän, tai että ne olisivat paljon vähemmän repiviä, paljon vähemmän rikkovia, paljon vähemmän itsetuntoa romahduttavampia.
On lukemattomia erilaisia tapoja ylläpitää parisuhdetta ja opetella kommunikoimaan rakentavasti. Pitää vain löytää se yhteinen, molempia inspiroiva tapa. Löytyy kirjallisuutta, webinaareja, verkkokursseja, valmennusta, retriittejä ymymym. Joskus vain vaaditaan hiukan rohkeutta, hiukan astumista sen oman mukavuusalueen ulkopuolelle, jotta jotain uutta voi syntyä. Jostain syystä miehiä on ehkä hiukan haastavampaa saada tutustumaan moiseen kirjallisuuteen, ja vielä vaikeampaa saada mukaan retriitille. Mutta ainahan sitä voi lukea kirjoista ääneen kivoja juttuja, ja ohimennen kysäistä siipan mielipidettä…ja voihan sitä antaa vaikka lahjaksi retriitin. Tai vielä parempaa – pyytää lahjaksi retriitti kahdelle!
Minulla on yhä lapsenomainen usko siihen, että jos rakkautta ja kunnioitusta on riittävästi, kaikki on mahdollista! Joskus rakkauden ja riippuvuuden voi sekoittaa toisiinsa. Jos sitä on vaikea itselleen määritellä, niin voi auttaa, jos miettii mitä asioita toisessa kunnioittaa. Riippuvuussuhteessa ei kunnioitus välttämättä näyttele kovin suurta osaa. Itse olen joskus elämässäni todennut toiselle osapuolelle, että on se niin väärin, että rakkaus ei riitä. No, eron tiimellyksessä totesin, että kyseessähän oli narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä kaveri. Kunnioitusta ei ollut minun puoleltani juurikaan. Se olikin ratkaiseva tekijä siinä, että suhteesta lopulta lähdin.
Oman itsensä kunnioittaminen ja rakastaminen on avainasemassa tasapainoisessa parisuhteessa. Kun kunnioitat itseäsi, et anna toisen kohdella sinua huonosti. Omien rajojen pitäminen suhteessa on tärkeää – yhtälailla kuin kumppanin rajojen kunnioittaminen. Joskus on myös hyvä rikkoa omia rajojaan ja hypätä sinne kehittymisaluelle – olisiko se teille parisuhdevalmennus tai vaikkapa parisuhdeviikonloppu luonnon helmassa..?
Rohkeaa Syksyä Sinulle!
Rakkaudella, Saija
