PADOTTUJEN TUNTEIDEN VIRTAUSTA JA OIVALLUKSIA
Olin muutamia kuukausia aistinut, että jokin iso tunne tai oppiläksy halusi nousta ja tulla näkyväksi minussa, minulle. Olin vain ollut mukamas liian kiireinen antaakseni sille tilaa. Jossain vaiheessa se sieltä kuitenkin puskee näkyville – annoin tilaa tai en, halusin tai en. Ja niinhän siinä sitten kävi. Ja tietysti ”väärään aikaan” (koskaan ei ole oikea aika, tietenkään…). Väärään aikaan minulle (olin lähdössä töihin) ja väärään aikaan toiselle osapuolelle. Sinnittelin työpäivän, itkuisin silmin, ja laittaessani ystävälleni ääniviestiä töiden jälkeen, itku sai vihdoin vapaasti tulla. Oli siis aika viettää ”mää-viikonloppu”. Mies oli poissa ja minulla oli tilaa katsoa pitkästä aikaa, mitä olin juossut karkuun hukuttaen kehoni viestit kiireeseen, töihin, väsymykseen. Viesti miehelle ja kännykkä – tuo vihoviimeinen, koukuttava rakkine – pois päältä. Mikä ihanan vapauttava hetki!
Ensimmäisenä sauna, puhdistuksen lämmin kehto, lämpeämään, kynttilöitä joka paikkaan ja sitten sisäiset aistit auki. Saunan lauteilla ensimmäiset kyyneleet – katselin elämääni taaksepäin muutamia kuukausia ja näin kovin kärttyisen, väsyneet ja kärsimättömän minän. Huonoa avovaimomatskua, sanoisin. Olin unohtanut keskustella asioista ja vain tehnyt, puskenut asioita eteenpäin – hyvin tyypillistä minulle silloin, kun en ole skarppina itseni kanssa.
Totesin myös, että kovalla tohinalla yritin järjestää kaikenlaisia asioita miesystäväni puolesta. Kysymättä lainkaan hänen mielipidettään. Aikuisen ihmisen puolesta! Miten idioottimaista, ajattelin. Aikuinen ihminen hoitaa tai jättää hoitamatta asioita juuri niin itse tykkää. Niinpä päätin irtipäästää. Pieni paino putosi harteilta.
Istahdin sohvalle, laitoin ihanan, meditatiivisen savuputouksen eteeni ja annoin Palo Santon huumaavan tuoksun levitä ympärilleni ja puhdistaa. Tuijottelin savua, tyhjensin mieleni. Kun viimeiset, hypnoottiset savukiehkurat haihtuivat, asetuin mukavasti ja laitoin joululeffan pyörimään. Itkin vähän ja laitoin seuraavan.
Rakastan joululeffoja – ihania, vilpittömän yksinkertaisia sisältäen aina jonkun pienen opetuksen, aina onnellinen loppu. Ajattelin vielä meditoivani sängyssä, mutta tervetullut uni vie mukanaan nopeasti. Vielä ei ollut valmista, mutta olihan minulla seuraavakin päivä.
Paras yö puoleentoista kuukauteen (ei hyvä, mutta parempi) – heräsin kiitollisuutta tuntien. Ja molskahdin melkein saman tien taas sisäiselle matkalle itseeni. Edesmenneiden koirieni – Hanin ja Hukan – energiat tulivat voimakkaina luokseni. Molemmat olivat minulle jättisuuria opettajia – ja opettivat minulle eniten kuolemansa hetkillä. Hanin olin antanut pois 4-vuotiaana ja se sairastui vakavasti muutaman vuoden päästä ja nukkui pois aivan liian nuorena. Hiukan ennen sen viimeistä hetkeä otin sille eläinkommunikoinnin Lumenkuiskeelta sen uuden omistajan luvalla. Luin sen taas pitkästä aikaa – ja kyyneleet virtasivat vuolaana. Tässä ote Hanin viestistä meille ihmisille:
”Tärkein viesti on Hanilta se, että elämästä on nyt nautittava. Se haluaa elää jokaisen päivänsä niin täysillä kuin voi. Ja tätä oppia se haluaa esimerkillään levittää muillekin. Hani viestittää, ettei meistä kukaan tiedä, paljonko meillä on aikaa jäljellä tässä elämässä. Siksi mikään muu ei ole niin tärkeää kuin rakkaus. Ja rakkauden tuoma läheisyys.”
Tuona aamuna Hanin energiat tulivat muistuttamaan minulle siitä, että jos joku asia ilahduttaa sinua, anna sen näkyä!
Yhä vielä, 18 kk jälkeen, sydämessäni läikähtää isosti, kun työpäivän jälkeen näen miesystäväni astuvan sisään. Odotan sitä aina ilolla. Mutta viime kuukausina en ole sen antanut kauheasti näkyä. Moi, nopea pusu, ei ehkä edes kunnon katsekontaktia. Tylsää. Miten tavattoman tylsää. Miten olinkaan antanut näin tärkeän asian tukahtua! Miten ihanalta se tuntuukaan, kun toinen osoittaa näkyvästi ilahtuvansa sinun näkemisestäsi.
Hani oli aina ratkiriemuissaan, kun tulin kotiin työpäivän päätteeksi. Se ei meinannut pysyä nahoissaan. Pystyn vieläkin aistimaan sen riemun. Kiitos Hani, olit maailman ihanin pieni-suuri koira.
Ymmärsin myös nyt enemmän, miksi minun piti antaa Hani pois. (Se oli vuoden mietinnän lopputulos ja kipuilin sitä pitkään – lähes Hanin kuolemaan asti). Jos Hani olisi ollut minulla tavatessani nykyisen miesystäväni, meidän suhteemme olisi ollut mahdoton. Hän ja koira eivät olisi voineet olla samassa taloudessa. Kaikella on tarkoituksensa. Joskus se vaan selviää myöhemmin, joskus ei koskaan.
Seuraavana Hukan energiat vaativat huomiota – hänen viestinsä oli se sama, jonka olin jo osittain ottanut vastaan Hukan kuoleman hetkellä. Kai Hyttisen sanoin: ”Ei vapaata vangita voi…”. Minulle itselleni vapaus on tärkein tavoite ja olotila tässä maanpäällisessä elämässä. Vapaus valita, vapaus tehdä, vapaus olla tekemättä. Olen vain ollut aika huono sallimaan sitä samaa muilta tietyin osin. Sen suhteen olen käynyt ehkä elämäni isoimmat oppiläksyt – kerrannut asiaa, saanut tukiopetusta, jäänyt luokallenikin kerran tai ehkä kaksi. Kunnes vihdoin ymmärsin, irtipäästin kontrollista, luovutin.
Ilman tuota kokemusta ja opin vastaanottamista suhde nykyisen miesystäväni kanssa ei olisi päässyt alkua pidemmälle. Mutta niinhän tämä elämä menee – kun yksi oppi vihdoin menee perille, on aika hypätä seuraavalle luokalle saamaan lisäoppia. Ja kertaamaan vanhaa. Ja tässä tapauksessa universumi katsoi parhaaksi kerrata jo sata tai tuhat kertaa läpikäymääni asiaa: Voitko. Lakata. Kontrolloimasta. Kenenkään (tässä tapauksessa miesystäväni). Elämää tai tekemisiä.
Läimäytti sen minulle vasten kasvoja. Lupaa kysymättä. Ja taas kyyneleet virtasivat. Että on ihanaa katsoa itseään peiliin tilanteissa, joissa oma käyttäytyminen on vähintäänkin joko lapsellista, idioottimaista, röyhkeää, tarpeetonta tai muuten vain todella tyhmää. Helposti väsyneenä tai kiireessä sitä taantuu vanhoihin, tuttuihin tapoihin, joista on ehkä päässyt osittain jo eroon.
Minulle kaikista vaikeinta on katsoa vierestä, kun minulle rakas ihminen tekee MINUN MIELESTÄNI hallaa omalle henkiselle tai fyysiselle terveydelleen – joko toiminnallaan tai ruokailutavoillaan. Minä kun en kuitenkaan voi tietää, mikä toiselle on parasta. Tässä asiassa kävin niin jättimäisen ison koulun erään exäni kanssa, että olen siitä tuskaisesta koulusta ikuisesti kiitollinen universumille. Ja sattuu ihan pirusti huomata itsessään, että on alkanut taantumaan asiassa. Onneksi ”Unski” palasi Hukan energioina muistuttamaan asiasta. Teemme joko oikein tai opimme…
Ajattelen myös niin, että monet eivät ole valmiita oppimaan. Se voi tuntua liian tuskalliselta. Heille elämä on todennäköisesti jatkuvaa vastoinkäymisten sumaa. Koska niin kauan se oppiläksy tulee tasaisin väliajoin vastaan, kun ihminen näkee sen, ymmärtää sen ja ottaa sen vastaan. Sen jälkeen sitä ei enää tarvitse ”opiskella”.
Valmiiksi me emme koskaan tule. Elämä on yhtä koulua, jossa ainoa aihe on ”minä itse”. Koska se on ainoa asia, mihin voimme vaikuttaa. Itseemme. Mitä paremmin tunnemme itsemme ja reaktioidemme syyt, sitä helpompi meidän on elää ja olla. Itse koen niin, että ilolla valutan kyyneitä tai vaikka huudan tuskaani merelle päästääkseni irti elämääni rajoittavista toiminta- tai ajattelumalleista. Koska joka kerran se elämä helpottaa hiukkasen.
Ja mitä paremmin pystyn itselleni sanoittamaan tunteitani, ajatuksiani ja olojani, sitä paremmin pystyn sitä tekemään läheisilleni. Väitän, ettemme koskaan tiedä mitä toinen tuntee tai ajattelee syvällä sisimmässään. Ehkä 50-vuotta naimisissa olevilla, avoimesti asioista keskustelevilla pariskunnilla on jo haju toisen tuntemuksista ja ajattelutavoista. Ja silti meissä on aina se täysin yksityinen, piilotettu osuus. Ja saa olla. Mutta jos 90% piilottaa ja antaa vain 10% näkyä tai kuulua ulos, monesti se näkyviinkin tuleva viesti on vääristynyt.
Pelko, viha, suru – erilaiset kehossamme jumissa olevat tunteet voivat saada sen vääristymään. Itselläni huoli, pelko toisen hyvinvoinnin puolesta voi tulla esiin kontrollointina ja syyllistämisenä. Hylätyksi tulemisen haavani (vasta vähän eheyttävää arpikudosta kasvattanut) voi saada minut vetäytymään läheisyydestä silloin, kun sitä eniten kaipaisin tai vetäytymään herkästi silloin, kun aistin toisessa vältteleviä energioita.
Pitkä matka itseeni on onneksi auttanut minua ymmärtämään itseni lisäksi myös muiden käyttäytymismalleja. Silti se, että ymmärrän ei tee kokemistani tunteista mitättömiä. Minun on uskallettava kertoa niistä nopeammin, avoimemmin, ilman syyllistämistä tai kontrollin tarvetta.
Rohkaisen myös sinua hiljentymään itsesi ääreen antaen tunteiden tulla kertomaan sinulle viestiään. Kun niiden antaa vapaasti tulla, ne myös vapaasti virraten menevät menojaan. Tukahduttamalla oma paha olo vain kasvaa ja vaikuttaa sinun hyvinvointiisi ja suhteisiin läheisten ihmisten kanssa. Jos tarvitset apua tunteiden tunnistamiseen, käsittelyyn tai irtipäästöön, olen täällä sinua varten.
Rauhallista ja Rohkeaa alkuvuotta täältä tunteiden kotikoulusta!
<3 Saija
